Etumerkinnät ja sävellajit

Etumerkintöjä on välttämätöntä oppia ymmärtämään, mikäli nuottien lukemisesta haluaa selvitä, ja etumerkinnät puolestaan liittyvät olennaisesti sävellajeihin. Tässä artikkelissa selitän, mitä kumpikin käsite tarkoittaa.

Etumerkinnät

Kiinteä etumerkintä jokaisen alkavan viivastorivin alussa kertoo, mitkä teoksen sävelet ovat pysyvästi ylennettyjä tai alennettuja. Ylennyksistä ja alennuksista olen kertonut tarkemmin nuottienlukutekstissäni. Pianomusiikissa etumerkintä kirjoitetaan molemmille viivastoille ”tuplana.” Seuraavan esimerkkikuvan kappaleessa on vain yksi alennus, mutta se on merkitty molemmille avaimille:

imageedit_5_4074609987

Alennusmerkki on h:n viivalla, eli tässä kappaleessa h:n sijasta soitetaan aina b.

Etumerkintä eli sävellajimerkintä on hyvä painaa mieleensä ennen, kun kappaletta aletaan soittaa. Mikäli etumerkinnän ignooraa, on vastassa jatkuva kompuroiminen ja ihmetteleminen, miksi musiikki kuulostaa niin eriskummalliselta. Yksi kätevä tapa pitää etumerkintä mielessään on, mikäli mahdollista, asettaa käsi jo ennen soittamisen aloittamista pianolle siten, että vastaavat sormet osuvat valmiiksi niille koskettimille, joihin etumerkinnässä viitataan:

imageedit_55_4681616101

On tärkeää ymmärtää ero etumerkinnän ja tilapäisen etumerkin välillä. Tilapäinen etumerkki voidaan lisätä mihin tahansa nuottiviivaston kohtaan – paitsi tietenkin sinne rivin alkuun, jossa on kiinteän etumerkinnän paikka – korottamaan, alentamaan tai palauttamaan jokin nuotti väliaikaisesti. Tilapäinen etumerkki sijaitsee aina juuri ennen korotettavaa/alennettavaa/palautettavaa nuottia, ja sen vaikutus hälvenee jo seuraavalla tahtiviivalla:

imageedit_49_3424562264

Tilapäisellä palautusmerkillä voidaan kumota etumerkinnässä korotettu/alennettu nuotti. Myös palautusmerkin teho vaikuttaa vain seuraavaan tahtiviivaan asti:

imageedit_31_4191252768

Sävellajimerkintä voi kuitenkin vaihtua kesken kappaleen, eli edes kiinteä etumerkintä ei ole täysin kaikkivoipa. Seuraavan kuvan kappaleessa etumerkinnässä on aluksi yksi alennus, mutta rivin lopussa etumerkintä muuttuu kahdeksi ylennykseksi. Nämä ylennykset eivät ole tilapäisiä, sillä niitä edeltää kaksoistahtiviiva, eikä niiden välittömään läheisyyteen ole merkitty nuotteja:

imageedit_9_4768823713

Sävellajit
Mitä sävellajit ovat?

Etumerkinnän tarkoitus on ohjeistaa, mikä on musiikkiteoksen sävellaji. Sävellaji tarkoittaa sitä, että teoksessa esiintyy eräänlainen keskussävel, ja muiden sävelten funktiot määräytyvät suhteessa tähän keskus- tai perussäveleen. Sävellajit on helppo hahmottaa asteikkojen avulla. Asteikko on sävellajiin kuuluvien sävelten joukko, joka soitetaan pianolla yleensä järjestyksessä alhaalta ylöspäin. Pianonsoitossa asteikkoidean voi ajatella niin, että jokaiselta eri koskettimelta, mustalta tai valkoiselta, lähtee sekä duuri- että molliasteikko. On siis olemassa 24 asteikkoa: 12 duuri- ja 12 mollisävellajia.

Sävellajillinen eli tonaalinen musiikki pyrkii koko ajan takaisin perussäveleen eli toonikaan, josta musiikkikappaleessa on alun alkaen lähdetty liikkeelle. Seuraava kuunteluesimerkki todistaa, että tonaalisessa musiikissa on jännite, joka vaatii ratkaisua:

Voisiko teos päättyä esimerkin viimeiseen sointuun, vai tiedätkö, että tämä ei vielä ole päätepiste?

 

…tässä taitaa tulla ratkaisusointu, joten voimme huokaista helpotuksesta:

Toonika ilman kontekstia ei kuulosta saavutetulta päämäärältä, mutta kun sitä edeltävät tietyt muut sointutehot, kuten erityisen jännitteinen dominanttiteho, tulee toonikatehon merkitys selväksi. On muuten hyvä tiedostaa jo tässä vaiheessa, etteivät sävellajeista puhuttaessa pääosassa ole niinkään yksittäiset sävelet, vaan kyse on nimenomaan sointutehoista, asteikon sävelille rakentuvista kolmi- ja nelisoinnuista. Seuraavien kuvien avulla havainnollistan, miten asteikon eri sävelille rakentuu sointuja. Esimerkeiksi olen nostanut toonika- ja dominanttisoinnut.

C-duuriasteikko:

imageedit_10_9594346016

Toonikasointu, jonka pohjasävel on aina asteikon 1. sävel: imageedit_13_2105577304

Dominanttisointu on viidennellä sävelellä:

imageedit_15_7575971942

Sointukulkua, jossa jännitteisen dominantin kautta saavutaan onnistuneesti toonikalle, kutsutaan kadenssiksi. Sävellaji vahvistetaan aina kadenssin avulla. Kadenssi voi esiintyä tekstuurissa useita kertoja: tietenkin lopussa, mutta yleensä myös alussa, jotta sävellaji tulee selväksi heti kättelyssä. Seuraavassa Bachin preludissa F-duuri vahvistetaan aivan kappaleen alussa erittäin selkeällä tavalla:

imageedit_5_4544768713

Kannattaa muuten tiedostaa, ettei kadenssi ole aina yhtä selkeässä muodossa kuin aikaisemmissa ääniraitaesimerkeissä. Kuten Bachin preludi osoittaa, voidaan sointutehot vaikkapa hajottaa murtosoinnuiksi, tai niiden sekaan on saatettu sirotella ylimääräisiä, sointuihin kuulumattomia säveliä. On olemassa erilaisia kadensseja, mutta tunnusomaisin piirre kadenssille on nimenomaan dominantti-toonika-liike.

Sävellajien etumerkinnät pianonsoitossa

Jokaisessa eri sävellajissa käytetään tiettyä määrää valkoisia ja mustia koskettimia, ja niihin viitataan etumerkinnässä. Etumerkintöjä ei ole duuri- ja mollisävellajeille erikseen, vaan etumerkintä on siltä osin ambivalentti, että se jättää aina ratkaistavaksi, onko teos duurissa vai sen rinnakkaisessa mollissa. Rinnakkaissävellajeissa on sama määrä ylennyksiä ja alennuksia, eli esim. G-duuriasteikossa ylennetään f, jolloin rinnakkaissävellajissa, e-mollissa, ylennetään myös f. Nopein keino selvittää eri sävellajien ylennykset ja alennukset on näppärä Sävelkello-sovellus.

Alla on taulukko kaikkien sävellajien etumerkinnöistä. Kauttaviivat viittaavat enharmonisiin säveliin, joista olen kirjoittanut täällä. Taulukon voi ladata pdf-muodossa täältä.

imageedit_56_2829048797

Taulukkoa ei tarvitse välttämättä opetella ulkoa ainakaan mollien osalta, sillä duurisävellajin rinnakkaisen mollin löytää aina kolme puolisävelaskelta (niistäkin olen kirjoittanut siellä nuottienlukusivulla) duuriasteikon toonikaa alempaa. Seuraava kuva havainnollistaa, miten G-duuriasteikon rinnakkainen molliasteikko löytyy: e-sävel on g:tä kolme puolisävelaskelta alempana, joten G-duurin rinnakkaissävellaji on e-molli:

imageedit_21_2399947170

Duuri vai molli?

Rinnakkaissävellajeista johtuen ei ole aina aivan helppo määritellä pelkän etumerkinnän perusteella, onko jokin tietty kappale duurissa vai mollissa. Helpoin tapa selvittää duuri-molli-dilemma on yksinkertaisesti kuunteleminen. Kuulostaako musiikki pääosin iloiselta (duuri) vai surulliselta (molli)? Tämän lisäksi kannattaa myös vilkaista, esiintyykö nuottitekstuurissa mollille tunnusomainen johtosävel. Johtosävelellä tarkoitetaan asteikon korotettua seitsemättä säveltä, ja se merkitään aina tilapäisen etumerkin avulla. Seuraavassa kuvassa on ympyröity a-mollin tunnusmerkki, johtosävel gis:

imageedit_59_2581241969

Myös vilkaisu kappaleen viimeiseen sointuun kertoo paljon sävellajista. Musiikki loppuu yleensä toonikaan, sävellajin keskussointuun:

imageedit_24_4182512149

Teos päättyy e-mollisointuun, joten tsäänssit ovat, että kappale oli e-mollissa.

Viimeisen soinnun sääntö ei ole aivan luodinkestävä, sillä joskus musiikki päättyy toonikan sijasta johonkin yllättävään sointuun. On siis hyvä pitää mielessä, että sävellajin määrittelevät pääasiassa kadenssit, ja yleensä juuri aivan viimeinen kadenssi kappaleen lopussa.

Modulaatiot

Musiikki ei suinkaan pysy aina tiukasti tietyn sävellajin puitteissa. Etenkin monimutkaisemmissa teoksissa säveltäjä on usein luonut sävellajien välille tarkoituksellista häilyvyyttä, ja tämän lisäksi musiikissa esiintyy usein yksi tai useampia modulaatioita, sävellajin vaihdoksia. Modulaatiossa kadensoidaan uuteen sävellajiin kesken kappaleen siten, että jokin uusi sointu alkaakin kuulostaa toonikalta. Modulaatiossa voidaan käyttää joko tilapäisiä etumerkkejä tai kokonaan uutta sävellajimerkintää.

Seuraavassa esimerkkikuvassa on Händelin Gavotti pianolle. Sen sävellajina on aluksi G-duuri, mutta sitten seuraa modulaatio D-duuriin:

imageedit_33_8394291408

Modulaatioista huolimatta yleensä on mahdollista selvittää teoksen pääasiallinen sävellaji – se, mistä on lähdetty liikkeelle ja mihin lopetetaan – vaikka kappaleen keskellä olisikin viihdytty eri sävellajissa.

Triviaa

On olemassa myös atonaalista eli sävellajitonta musiikkia. Silloin tunne jännitteestä ja päämäärästä ei ole samanlainen kuin tonaalisessa musiikissa, mutta musiikkia pitää koossa jokin muu ominaisuus, kuten esimerkiksi rytmi.

  • Jaa

2 Kommentit

  1. aloittajalle järkeen käypää opetusta. kiitos.terv martti

    • Mukava kuulla, että artikkelista on ollut hyötyä! Hyvää jatkoa pianoharrastuksen parissa 🙂

Kirjoita kommentti