Sävellajit

Hilkka Piipponen on Sibelius-Akatemiasta valmistunut pianisti ja pianopedagogi. Hilkka on opiskellut pianonsoittoa myös Pietarin Rimsky-Korsakovin konservatoriossa ja Moskovan Tšaikovski-konservatoriossa. Pianoblogissa käydään läpi pianonsoiton alkeita, musiikin teoriaa sekä klassista musiikkia yleisesti. Edistyneemmille pianisteille pianoblogi tarjoaa tekniikka- ja harjoitteluvinkkejä. Kysy myös etäpianotunneista!

Sävellajit tarkoittavat säveljoukkoja, joilla on tietty keskusävel, ”kotisävel.” Sävellajeja on 24: 12 duuri- ja 12 mollisävellajia. Jokaisessa eri sävellajissa käytetään tiettyä lukumäärää valkoisia ja mustia koskettimia, ja niistä kerrotaan kappaleen etumerkinnässä. Tämän artikkelin avulla opit ymmärtämään sävellajeja ja löytämään helposti sävelet, joita kuhunkin sävellajiin kuuluu.

Pyrkimys kotisävelelle

Kussakin eri sävellajissa esiintyy käytettävissä olevan säveljoukon tärkein sävel, ”kotisävel”, ja tästä sävelestä lähtevä sointu, ”kotisointu.” Suurimmassa osassa musiikkia, sellaisena kuin me sen tunnemme, on tuntu siitä, että kotisointuun olisi kappaleen lopuksi päästävä palaamaan: sieltä lähdetään liikkeelle ja sinne tekee aina mieli – vaikka kuinka pitkänkin kappaleen lopuksi. Tällaista, sävellajillista musiikkia kutsutaan tonaaliseksi musiikiksi.

Kuuntele seuraava esimerkki:

Voisiko musiikki päättyä esimerkin viimeiseen sointuun, vai tiedätkö, että tämä ei vielä ole päätepiste?

…tässä taitaa tulla ratkaisusointu, joten voimme huokaista helpotuksesta:

Kotisäveltä kutsutaan toonikaksi, ja kotisointua toonikasoinnuksi. Toonikasävel ja -sointu määräytyvät sävellajin nimen mukaan: jos kappaleen sävellaji on c-duuri, on toonikasävel c ja toonikasointu c-duurisointu. C-duurisävellajin säveljoukko on nimeltään c-duuriasteikko.

Sävellajit ovat joko duuri- tai mollisävellajeja, ja näin ollen niiden toonikasoinnut ovat joko duuri- tai mollisointuja.

Etumerkintä

Nuottiin merkittävän etumerkinnän tarkoitus on ohjeistaa, mikä on kappaleessa käytössä oleva asteikko. Kiinteä etumerkintä jokaisen alkavan viivastorivin alussa kertoo, mitkä teoksen sävelet ylennetään tai alennetaan pysyvästi. Ylennyksistä ja alennuksista olen kertonut tarkemmin opetusvideollani. Sävellajien etumerkinnät ovat:

C-duuri ja a-molli: ei ylennyksiä tai alennuksia

G-duuri ja e-molli: fis

D-duuri ja h-molli: fis ja cis

A-duuri ja fis-molli: fis, cis ja gis

E-duuri ja cis-molli: fis, cis, gis ja dis

H-duuri ja gis-molli: fis, cis, gis, dis ja ais

F-duuri ja d-molli: b

B-duuri ja g-molli: b ja es

Es-duuri ja c-molli: b, es ja as

As-duuri ja f-molli: b, es, as ja des

Des-duuri ja b-molli: b, es, as, des ja ges

Ges-duuri ja es-molli: b, es, as, des, ges ja ces

Osta tulostettava sävellajitaulukko (päivitys v. 2021)

Voit ostaa tulostettavan sävellajitaulukon hintaan 3,99e Hilkan pianokaupasta. Sävellajitaulukon koskettimistokuvien avulla näet helposti koskettimet, jotka kuhunkin asteikkoon kuuluvat. Tulostettavaan sävellajitaulukkoon kuuluvat varsinaisen taulukon lisäksi myös suuret koskettimistokuvat. Sävellajitaulukon voi ostaa myös englanninkielisenä.

Loogiset asteikot

Kaikki duuriasteikot kuulostavat sävelten korkeutta lukuun ottamatta toisiinsa nähden samalta. Samoin molliasteikot. Tämä johtuu siitä, että niissä on tietty määrä koko- ja puolisävelaskelia samassa järjestyksessä – vain lähtösävel on eri. Puolisävelaskel on lyhin matka kahden koskettimen välillä (esim. c-cis), ja kokosävelaskel (esim. c-d) koostuu kahdesta puolisävelaskelesta. Koko- ja puolisävelaskelten järjestys duuri- ja molliasteikoissa voidaan tiivistää seuraavasti:

Duuriasteikko: kokosävelaskel, kokosävelaskel, puolisävelaskel, kokosävelaskel, kokosävelaskel, kokosävelaskel

Molliasteikko: kokosävelaskel, puolisävelaskel, kokosävelaskel, kokosävelaskel, puolisävelaskel, kokosävelaskel

Etumerkinnän tulkitseminen

On hyvä panna merkille, että pianomusiikissa etumerkintä merkitään molemmille viivastoille, mutta se ei silti tarkoita, että ylennys- tai alennusmerkkejä olisi tuplasti enemmän:

Mikäli etumerkintä on esimerkiksi yksi alennus, kuten kuvassa, on siis muistettava, että koko kappaleen ajan h:n sijaan soitetaan b ilman sen enempiä muistutuksia. Niinpä käytössämme oleva säveljoukko, kun etumerkintä on yksi alennus, on f g a b c d e. Etumerkintä koskee pianon koko koskettimistoa, ei pelkästään sitä viivaa tai väliä, jolle ylennys- tai alennusmerkki on etumerkinnässä merkitty. Näin ollen ylläolevan kuvan kappaleessa pianon jokainen h onkin b.

Etumerkintä koskee pianon koko koskettimistoa.

Hyvä pianisti vilkaisee aina etumerkintää ennen kuin harkitseekaan aloittavansa uuden kappaleen soittamista. Mikäli etumerkinnän jättää huomioimatta, on vastassa jatkuva kompuroiminen ja ihmetteleminen, miksi musiikki kuulostaa niin eriskummalliselta. Yksi kätevä tapa pitää etumerkintä mielessään on, mikäli mahdollista, asettaa käsi jo ennen soittamisen aloittamista pianolle siten, että vastaavat sormet osuvat valmiiksi niille koskettimille, joihin etumerkinnässä viitataan:

Etumerkinnät ja tilapäiset etumerkit

On tärkeää ymmärtää ero etumerkinnän ja tilapäisen etumerkin välillä. Tilapäinen etumerkki voidaan lisätä mihin tahansa nuottiviivaston kohtaan – paitsi tietenkin sinne rivin alkuun, jossa on kiinteän etumerkinnän paikka – korottamaan, alentamaan tai palauttamaan jokin nuotti väliaikaisesti. Tilapäinen etumerkki sijaitsee aina juuri ennen korotettavaa/alennettavaa/palautettavaa nuottia, ja sen vaikutus hälvenee jo seuraavalla tahtiviivalla:

Kappaleen keskellä voi esiintyä tilapäisiä etumerkkejä jopa hyvinkin paljon. Lähtökohtaisesti musiikki käyttäytyy siten, että liikkeelle lähdetään toonikasta eli kotisoinnusta, sitten tapahtuu paljon – jopa poikkeamia eri sävellajeihin, ja tämä merkitään usein tilapäisten etumerkkien avulla – mutta lopuksi kotisointuun kuitenkin palataan.

Palautusmerkillä (♮) voidaan kumota etumerkinnässä korotettu/alennettu nuotti. Myös palautusmerkin teho vaikuttaa vain seuraavaan tahtiviivaan asti:

Sävellajit ja modulaatiot

Kappaleessa voi tapahtua sävellajinvaihdos eli modulaatio. Tällöin kiinteä etumerkintä voidaan kesken kaiken muuttaa kokonaan: joka rivin alkuun ilmestyy uusi etumerkintä. Näin otetaan käyttöön uusi säveljoukko, ja meillä on uusi toonikasoinnulta kuulostava sointu. Tämä on pianonsoiton alkeisohjelmistossa kuitenkin hyvin harvinaista.

Seuraavan kuvan kappaleessa etumerkinnässä on aluksi yksi alennus, mutta rivin lopussa etumerkintä muuttuu kahdeksi ylennykseksi, ja aiempi alennus palautetaan pysyvästi. Nämä merkit eivät ole tilapäisiä, sillä niitä edeltää kaksoistahtiviiva, eikä niiden välittömään läheisyyteen ole merkitty nuotteja:

Duuri vai molli?

Saatoit jo huomatakin, ettei etumerkintöjä ole duuri- ja mollisävellajeille erikseen, vaan yksi ja sama etumerkintä koskee aina sekä duuria että sen rinnakkaista mollia. Rinnakkaissävellajeissa on sama määrä ylennyksiä ja alennuksia, eli esim. g-duuriasteikossa ylennetään f, jolloin rinnakkaissävellajissa, e-mollissa, ylennetään myös f. Niinpä näiden molempien sävellajien, g-duurin ja e-mollin, säveljoukko on g a h c d e fis, joskin toonika on g-duurissa g ja e-mollissa e (eli e-molliasteikossa sävelten järjestys alhaalta ylöspäin on e fis g a h c d). Duurisävellajin rinnakkaisen mollin löytää aina kolme puolisävelaskelta duuriasteikon toonikaa alempaa.

Seuraava kuva havainnollistaa, miten g-duuriasteikon rinnakkainen molliasteikko löytyy: e-sävel on g:tä kolme puolisävelaskelta alempana, eli pianon koskettimistossa vasemmalle päin:

Näin ratkaiset, onko kyseessä duuri vai molli

Rinnakkaissävellajien olomassaolon vuoksi ei ole mahdollista määritellä pelkän etumerkinnän perusteella, onko jokin kappale duurissa vai mollissa. Helpoin tapa selvittää duuri-molli-dilemma on yksinkertaisesti kuunteleminen: duurisävellajit kuulostavat pääosin iloisilta ja mollisävellajit surullisilta (tai aggressiivisilta!).

Tämän lisäksi vilkaisu kappaleen viimeiseen sointuun kertoo paljon sävellajista. Musiikki loppuu yleensä toonikaan, sävellajin keskussointuun:

Viimeisen soinnun sääntö ei silti ole aivan luodinkestävä, sillä joskus musiikki päättyy toonikan sijasta johonkin yllättävään sointuun. Tämän lisäksi kannattaa siis myös vilkaista, esiintyykö nuottitekstuurissa mollille tunnusomainen johtosävel. Johtosävelellä tarkoitetaan asteikon korotettua seitsemättä säveltä, ja se merkitään aina tilapäisen etumerkin avulla. Seuraavassa kuvassa on ympyröity a-mollin tunnusmerkki, johtosävel gis:

Mikäli kappaleessa, jossa etumerkinnässä on 0 ylennys- tai alennusmerkkiä, esiintyy tiheään tätä a-mollin tunnusmerkkiä, gis-johtosäveltä, voidaan päätellä, että sävellaji on a-molli eikä c-duuri. Johtosäveltä on totuttu kuulemaan niin paljon, että pianisteille on tullut tavaksi harjoitella harmonista molliasteikkoa, jossa jokaisen molliasteikon johtosävel korotetaan johdonmukaisesti. Huomioithan, että johtosäveltä ei esiinny duuriasteikoissa!

Ratkaiset duuri-molli-dilemman kokonaiskuulokuvan, johtosävelen läsnäolon tai puuttumisen sekä viimeisen soinnun perusteella.

Sointutehot

Sävellajeista puhuttaessa eivät pääosassa ole pelkät yksittäiset sävelet, vaan kyse on toonikasävelen lisäksi sointutehoista, asteikon sävelille rakentuvista kolmi- ja nelisoinnuista. Kun näitä sointuja esiintyy peräkkäin tietyssä, loogisessa järjestyksessä, toonikan merkitys kotisävelenä ja -sointuna vahvistuu. Toki klassinen musiikki, mutta myös kevyt musiikki rakentuu yleisesti ottaen näille sointutehoille: jos käännät päälle vaikkapa Radio Iskelmän, voisin lyödä vaikka vetoa, että soimaan lähtevä kappale on rakennettu tiukasti toonika-dominantti -sointutehojen varaan. Riippumatta siitä, tietääkö kuulija tätä vai ei, ovat meidän korvamme kuitenkin tottuneet kuulemaan näitä tuttuja sointukulkuja.

Soinnut esiintyvät musiikissa aina tietyssä, loogisessa järjestyksessä.

Toonika ilman kontekstia ei siis kuulosta saavutetulta päämäärältä, mutta kun sen lähelle asetellaan muita sointuja, kuten erityisen jännitteinen dominanttiteho eli asteikon viidennelle sävelelle rakentuva sointu, tulee toonikatehon merkitys selväksi. C-duurisävellajissa dominanttisointu on g-duurisointu, ja parhaan vaikutuksen saa aikaiseksi käyttämällä G7-sointua eli dominanttiseptimisointua. Septimisointu on luonteeltaan levoton ja saa aikaan tunteen, että tästä olisi siirryttävä toonikalle, ja pian. Niinpä suurin osa c-duurissävellajissa olevista kappaleista käyttäytyy seuraavaan tapaan:

Lähtö c-duurisoinnusta ja usein myös c-säveleltä – sitten seuraa pari muuta sointua – juuri ennen loppua siirrytään G7-soinnulle – kappale loppuu c-duurisointuun ja c-sävelelle.

Seuraavassa kuvassa näkyvät eri sointutehojen nimet:

C-duuriasteikon toonikasointu näyttää siis nuotteina tältä: 

Dominanttisoinnun alin sävel on asteikon viides sävel:

Testaa tätä! Avaa Toivelaulukirja tai Kultainen laulukirja, ja etsi kappale, joka on c-duurissa (0 merkkiä etumerkinnässä, päättyy c-duurisointuun). Huomaat, että kappaleen alussa ja lopussa on todennäköisesti C-reaalisointumerkintä, ja viimeistä edeltävä sointu on dominanttisointu G7!

Sointukulkua, jossa dominantin kautta saavutaan onnellisesti toonikalle, kutsutaan kadenssiksi. Sävellaji vahvistetaan aina kadenssin avulla. Kadenssi voi esiintyä tekstuurissa useita kertoja: tietenkin lopussa, mutta yleensä myös alussa, jotta sävellaji tulee selväksi heti kättelyssä.

Lopuksi

Sävellajit ovat olennainen osa musiikkia, jota päivittäin kuuntelemme. Korvamme ovat tottuneet siihen, että tonaalinen musiikki pyrkii koko ajan takaisin toonikalle. Aivan modernista, atonaalisesta musiikista sävellajit puuttuvat, eikä tuntua kotisoinnusta ole. Siksi uusi musiikki saattaa kuulostaa erikoiselta!

Opit muistamaan eri etumerkinnät ja sävellajit parhaiten, kun opettelet niistä yhden kerrallaan. Oppimista tukee asteikkojen soittaminen, ja sitä voit harjoitella näiden ohjeiden mukaan. Asteikkoja soittamalla eri sävellajien säveljoukot tulevat tutuiksi, ja ennen kuin huomaatkaan, tunnet kaikki sävellajit kuin omat taskusi!

_{Kuvat: Shutterstock/Unsplash/Pixabay}